Mun pää lyö tyhjää, mut joo
kiitos sulle eräälle ihmiselle jonka
kanssa tänään puhuin.
Sait mut tuntemaan,että oon ees hiukan
tärkee. Tajusin myös sen,et jos
kuulee niitä hienoja hyviä
asioita itsestää tai itselleen
tärkeistä asioista liian vähän,
tulee olo josta luulee et on yksin.
Ilman kenenkään välittämistä,
vaikkei asiat olisikaan nii.
Ei voisi sanoa että kaikki olisi hyvin.
Koska niin on, kaikki ei oikeasti ole hyvin.
Aina vaan pitää esittää vahvaa ja lukkiutua sisälleen.
Josta tulee omat oikkunsa sitten.
Tämän tekee aika moni varsinkin nyky nuorista.
Mä en oo kasvanu luovuttajaksi,
vaan taistelijaksi.
joka päivä joutuu taistelemaan
vähintään itsensä kanssa,
yrittäen esim. rajottamaan itseään joissain
asioissa. Ilman niit ihanii ystävii
tää maailma olis ihan varmasti kuollu paikka.
Ihanaa että olette olemassa.
Muistakaahan lukiat sit näyttää ja kertoo,
et välitätte ystävistänne tarpeeksi usein.
Ei kuitenkaan liian usein, koska se alkaa
loputa tympimään.
"Sun kanssas mun puhua tarvis,
odotan sitä oikeaa hetkeä,
tänään ei ole sen aika,
se on joskus tulavaisuudessa,
jos tahdot pitää musta kiinni,
älä päästä siitä koskaan irti,
se on minulle tärkeää,
ja toivottavasti sinullekkin..."
Kaikkee ei voi tietää mitä tulevaisuus
tuo tullessaan, sen kanssa on vaa pakko
elää.Jotkut vaan aukoo turpaansa,
vaikkei mistää tiekkää.
Vaik tietäis niin se ei silti oo
niin yksin kertaista.
Tänään oon oppinu,et elämä on
ja sen merkityksen.
Sen kaiken paskan totuuden,
sen mitä vahingossakaan ei haluis oikeesti
tietää.
tältä musta aika usein tuntuu.
Kukaan ei vaan tajuu sitä totuutta,
en haluu sulle/ teille sitä kertoo.
En haluu kertoo kellekkään.
haluun vaan unohtaa kaiken,
ja kadota kaikesta vähäks aikaa.
Sit yks kysymys iskee pakostakin..
Minkä ihmeen takii tarttee aukoo turpaansa
kun ei tie toisen tilanteesta mitään?
